Kevään kynnyksellä Hani suoritti kolmannen osatavoitteen, se olikin tähän astisista meille helpoin. Hanin piti noutaa käskystä pöydältä pillimehu. Se sujui rutiinilla ja jäljellä on elokuinen loppukoe.
Edelliset viikot ovat olleen ennenkaikkea hypon ilmaisemisen yleistämistä eri paikoissa ja ympäristöissä. Kotona sujuu hyvinkin luotettavasti. Äärimmäisen tarkkana täytyy olla, ettei Hani omasta käytöksestäni, eleistä tai tapahtumista aavista hypohajulapputreenin olevan tulossa. Myöskin monipuolisia tilanteita pitäisi pyrkiä edelleen luomaan. Toki oikeat hypoglykemiat tulevat aina vähän yllättäen. Erityisen iloinen olin Hanin toiminnasta keväällä laivalla. Vaikka koira oli väsynyt matkustamisesta ja näyttelytohinasta, ilmaisi Hani hypoglykemian uhan varsin määrätietoisesti. Siinä oli varsin monta stressitekijää olemassa, ja potkaisipa yksi humalainen mies Hania vahingossa päähänkin tungoksessa...
Itselle suurin haaste on ollut välttää "treenaamiseen puutumista". Hoidon opettajan kevätstressi uhkaa, mutta toisaalta tuon karvanaaman kanssa puuhailu on parasta rentoutumista ja edistää omalla tavallaan hyvinvointia. Hanin myötä verensokeriarvot ovat mallillaan, suorastaan liian hyvät.
Hypokoiraan suhtautuminen on lähes poikkeuksetta positiivista ja uteliasta. Tänään pankkiasiointivuoroa odotellessa varsin komea nuori herrasmies saapui kyselemään koirasta. Totesikin, että tuollainen suloinen koira helpottaa juttusille tuloa. Hani keräsi irtopisteet kotiin, pyysi lupaa mennä silitettäväksi ja välittömästi pyysi uhrautumisestaan palkan. Pankkivirkailija kyseli koirasta kovin ja pyysi saada ottaa puhelimellaan kuvan Hanista diabetesta sairastavaa sukulaispoikaa varten.
Kaikenkaikkiaan hypokoiran koulutusprosessi on elokuusta asti vaatinut paljon treeniä ja on ollut myös aikamoinen opintomatka koiran käyttäytymisen ymmärtämiseen. Hanissa on tietynlainen herkkäsieluisuus ja toisaalta jääräpäisyys olemassa. Ne on otettava huomioon. Metsässä koira meinasi hyökätä kyyn kimppuun. Onneksi koira oli hihnassa. Sen verran kovin nykäisin hihnasta, että taisi surukseni Haniin sattua. Sen illan Hani vältteli minua, eikä paljon anteeksipyynnöille heltynyt. Rotumääritelmässä taidetaan mainita jotain itsepäisyydestä...Hypon tuli ilmaisemaan, mutta käänsi katsetta pois. Ahkeran suostuttelun jälkeen sain Hanin innostumaan leikkiin, ja vasta reilun leikkihetken jälkeen syliini kiipesi se tavallinen rakastava Hani. Illalla onneksi käpertyi viereeni nukkumaan entiseen tapaan.
Ihan lähiviikkojen haasteena on saada videoitua yöllä tapahtunut ilmaisu. Muuten Hanin elämä on kaiken tähän asti opitun kertaamista, vahvistamista ja yleistämistä. Ilon ja leikin avulla.